Helsingin Sanomat julkaisi tänään maanantaina 5.7.2010 kommenttikirjoitukseni kirjailija Risto Isomäen ydinjätepelotteluun HS-Mielipide 2.7.2010:
Ydinpommin valmistaminen ydinjätteestä on hyvin vaikeaa
Kirjailija Risto Isomäki pelottelee (HS Mielipide 2. 7.) terroristien Posivan ydinluolan jätteestä tekemillä "kymmenillä tuhansilla plutoniumpommeilla". Kirjoituksen puutteet asiatiedoissa on syytä korjata.
Vuonna 2005 Tekniikan Maailman tiedekirjoittajana laadin laajan artikkelin terroristien mahdollisuudesta saada haltuunsa ydinase. Vaikka Yhdysvaltain puolustusministeriö jo 1962 todistikin aktuaalilla 20 kilotonnin kokeella, että reaktoriplutoniumista on mahdollista tehdä toimiva ydinpommi, emme ole tällaista nähneet ja hyvin ilmeisistä syistä.
Jos nyt olettaisimmekin terroristien jollain ihmeellisellä tavalla pystyvän varastamaan ja kuljettamaan pois kymmeniä tonneja voimakkaasti säteilevää jätettä hyvin vartioidusta puolen kilometrin syvyisestä luolavarastosta, vaatisi plutoniumin kemiallinen erottaminen siitä kokonaisen teollisuuslaitoksen, jossa paksujen betoniseinien takaa toimivilla robottimanipulaattoreilla jäte liuotetaan typpihappoon monimutkaista kemiallista käsittelyä varten.
Isomäen mainitsemalla Johan Gadolinilla ja harvinaisilla maametalleilla on kovin vähän tekemistä prosessin kanssa. Reaktorijäte sisältää myös "palamasta" riippuen vaihtelevia määriä spontaania fissiota aiheuttavaa isotooppia 240, jota pommiplutoniumissa saa olla korkeintaan seitsemän prosenttia tai se aiheuttaa ennenaikaisen räjähdyksen, "tussahduksen", jossa materiaali höyrystyy ja leviää ympäristöön.
Imploosiotekniikkaa käyttävä plutoniumpommi on myös rakenteeltaan useita kertaluokkia vaativampi kuin yksinkertainen uraani 235-pommi ja vaatii metallurgialtaan hyvin vaikean plutoniumin tarkkuustyöstämiseen koneita, joita ei noin vain saa vapailta markkinoilta.
Fuusio- eli "vetypommin", johon Isomäki tarvitsee "litiumia ja raskasta vettä", Teller-Ulam -konstruktio puolestaan on eräs ydinaikakauden tarkimmin varjeltuja salaisuuksia ja tuskin terroristien saatavissa taikka hallittavissa.
Summana ylläkerrotusta on pakko sanoa, että Isomäen pelottelut suomalaisen ydinjätteen joutumisesta terroristien ydinpommeihin ovat vähintäänkin suuresti liioiteltuja, etten sanoisi, iltasatuja.
Hannu Tanskanen
Vapaa tiedetoimittaja
Nummela
5.7.2010 - Mielipide
Miksi VATT haluaa edistää valtion henkilöstöleikkauksia?
Markkinataloutta parempaa ei ole toistaiseksi keksitty
Ydinpommin valmistaminen ydinjätteestä on hyvin vaikeaa Työilmapiiri- kyselyihin on pakko vastata "oikein"
Lääkäriäkään ei voi varata ilman ääniterroria
Energiaturvetta tarvitaan vastedeskin
Seksuaalinen kypsyminen on yksilöllistä
Virallinen au pair -sivusto on yhä tarpeen
Voittaako ekologinen talous Sipoonkorvessa?
© Helsingin Sanomat
Lisätään tähän selvyyden vuoksi myös Risto Isomäen kirjoitus, johon vastineeni:
HS Digilehti
Plutonium on pikatie ydinaseeseen
Julkaistu: 2.7.2010
Risto Isomäki
Posivan edustajien mukaan (HS Kotimaa 1. 7.) tulevaisuuden hitlereillä olisi helpompiakin tapoja rakentaa ydinase kuin plutoniumin louhiminen käytetyn ydinpolttoaineen loppusijoituspaikoista.
Toivoisin, että Posiva selittäisi, mitä nämä helpommat tavat voisivat olla.
400 metrin syvyisen avolouhoksen tekeminen ei ole vaikeaa eikä kallista. Jo muinaiset egyptiläiset olisivat pystyneet siihen.
Plutonium muodostaa edelleen eräänlaisen pikatien ydinaseeseen, koska se on mahdollista erottaa uraanista kemiallisin menetelmin.
Kyse on käytännössä harvinaisten maametallien erottelemisesta eli ongelmasta, jonka ratkaisemisessa suomalaisella Johan Gadolinilla oli iso rooli 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella.
Koska kaikki plutoniumin isotoopit halkeavat helposti, ydinaseen valmistus ei edellytä niiden keskinäisten suhteiden muuttamista.
Ydinaseen valmistaminen uraanin isotooppien suhteellisia pitoisuuksia muuttamalla on ratkaisevasti vaikeampaa, koska saman alkuaineen isotooppeja ei voi erottaa toisistaan kemian keinoin. Hitlerin tiedemiehet yrittivät toisen maailmansodan aikana valmistaa ydinaseen tällä tavalla. He onnistuivat rikastamaan uraani 235:n pitoisuuden 0,7 prosentista 1,5 prosenttiin yhdessä grammassa uraaniheksafluoridikaasua.
Koska natsit olisivat tarvinneet 400 kiloa 20-prosenttiseksi tai 20 kiloa 93-prosenttiseksi rikastettua uraani 235:ttä yhden pienen ydinpommin rakentamiseen, he eivät koskaan olleet lähelläkään onnistumista.
Jos heillä olisi ollut käytettävissään tonni käytettyä ydinpolttoainetta, he olisivat pystyneet valmistamaan kaksi tai kolme Nagasakin pommia muutamassa kuukaudessa tai mahdollisesti vain muutamassa viikossa.
Omana aikanamme Irak ja Iran ovat yrittäneet kehittää ydinaseen uraanireittiä pitkin. Irak epäonnistui surkeasti, eikä Iran ole vielä päässyt paljoakaan pidemmälle. Reaktoriplutoniumia käyttänyt Pohjois-Korea sen sijaan kehitti itselleen nopeasti alkeellisen ydinaseen.
Onkalossa olisi plutoniumin lisäksi myös 11 000 tonnia hyvin puhdasta uraani 238:aa. Siitä ei voi tehdä ydinaseen ensimmäistä vaihetta. Mutta todella suurien, esimerkiksi sadan megatonnin teholla räjähtävien kolmivaiheisten ydinpommien viimeinen vaihe koostuu aina juuri uraani 238:sta.
Tulevaisuuden Adolf Hitler tarvitsisi siis valtavaa ydinasearsenaalia varten, Onkalon sisältämien raaka-aineiden lisäksi, vain raskasta vettä ja litiumia. Jopa luonnossa esiintyvä litium kelpaa, jos pommi saa olla hyvin suurikokoinen, ja raskasta vettä saa tislaamalla merivedestä.
Plutonium on siis vähintäänkin maineensa veroinen vaaratekijä.
Helsingin Sanomat
hs.online@hs.fi
